Lumipyörteitä Runskilla

Tämä on minun toipumistarinani ja kokemukseni - ei kenenkään muun. En kirjoita elämäkertaa, mutta koska kyseessä on kokonaisvaltainen toipuminen on oleellista, että taustoitan tarinani mahdollisimman alusta ennen kun hyppään ruoka- ja jumppaohjeisiin. En missään tapauksessa halua, että kenellekkään syntyy mielikuvaa kaunaisesta, katkerasta tilittäjästä. Kirjoitan muisteluitani oikein onnellisena ihmisenä.

Ensimmäisessä jaksossa esittelin elämäni lähtökohtia ja tässä toisessa osassa haen muistojen häivähdyksiä lapsuudesta 1960-luvulla. Minulle on käynyt niin, että psyyke on suojellut traumaattisilta kokemuksilta kumittamalla muistojani aikalailla - hyviä ja huonoja. Lapsuudesta ei ole juuri mitään tallella, mutta jotain kuitenkin. Muistojen häivähdykset näyttäytyvät usein fyysisinä tuntemuksina sekä tunteina.

Kun olen surullinen menen omaan onnen maisemaani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on ainakin yksi maisema mielessä, joka tuo rauhaa ja onnea. Minulla se on talvinen tyhjä sunnuntai-aamu Runeberinkadulla. Kävelen mäkeä ylös kohti Kauppakorkeakoulua ja Runskin kenttää, jossa ennen oli luistinrata. Lumi pöllyää tuulessa samoin kuin villin lännen leffoissa ne pyörivät pensaat. Olen yksin. Jo äitini kohdussa minuun muodostui yksinäisyyden ydin, mutta kesti lähes kuusikymmentä vuotta ymmärtää sen olemus. Tuo luminen maisema on tuonut aina onnen tunteen.

Olin kahden tai kolmen vanha, kun faija auskultoi varatuomariksi Lapissa. Asuimme vuoden Sallassa tai Kemijärvellä, en muista kummassa. Sieltä on muistoja muutama. Ensimmäisessä olen faijan selässä, kun hän kiipesi Pyhätunturille. Toisessa hän on ärtynyt, koska joutui ajamaan pitkän matkan minua lääkäriin. Tungin nenääni jonkin kasvin osan. Se oli sellainen keltainen, pyöreä ja kova kukinto. Kolmannessakin muistikuvassa minua viedään lääkäriin, koska kiellosta huolimatta kiipesin kerrossängyn yläpetiin ja putosin sieltä rikkoen lapaluuni. Muistan myös, kielloista huolimatta, tunkeneeni käteni mankelin väliin. Se tapahtui myöhemmin Runskilla isovanhempieni kodinhoitohuoneessa. Kaksi sormea muistuttavat edelleen tapahtumasta, sillä kynnet eivät kasvaneet enää samanlaisiksi. Samaan aikaan oli vasen käteni kipsissä, sillä minulla oli tapana murtaa se heti kun luistelukausi alkoi. Olimme siis Auroran sairaalassa vakioasiakkaita - minä ja äiti. Lopulta sain vapautuksen luistelusta kokonaan. Muisto on myös kahdesta Espanjan matkastani siitä ensimmäisestä, jolloin matkasin isovanhempieni kanssa Teneriffalle vuonna 1968. Muistan mustan hiekan sekä liput hai- ja virtausvaaroista. Niitä en uhmannut. 

Vanhempani Pekka ja Marja

Teneriffalla 1968

En muista juuri mitään lastentarha-ajoilta, vaikka tiedän menneeni sinne mielelläni. Vaihdoin tarhaa usein, sillä olin hankala lapsi. Tämä johtui siitä, että kaikki vanhempieni kasvatusyritykset, jotka koskivat minun haluamisiani, ja joita haluamisia yritettiin rajoittaa, mamma vesitti saman tien. Olin tottunut saamaan tahtoni läpi ja usein vielä rahaa, ruokaa ja herkkuja palkaksi hyvästä toiminnasta. Ilmeisesti tänä päivänä vertautuisin hyvin rajattomiin vapaan kasvatuksen saaneisiin koiriin. Olin siis lähellä holtitonta amstaffimixiä. Yhtä vaarallista kuin vapaa kasvatus on koiralle, se on myös pienelle lapselle. Kärsijänä on aina koira ja lapsi. Voimani tunnossa saatoin tarhan tädit ahdinkoon. 

Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa

Sitten alkoi koulu, jota rakastin valtavasti. Taivallahden kansakoulu! Toki jouduin sielläkin hemmoteltuna pikkuvanhana tyyppinä heti rettelöihin opettajien kanssa. Epäkohdista riitti reklamoitavaa ja auta valjele jos opettajat, tai muutkaan, kiusasivat tai muuten epäoikeudenmukaisesti kohtelivat ketään - silloin iskin. Muistan faijan vierailleen usein ratkomassa tyttärensä juttuja. Ei menneet hänellä juristin opinnot hukkaan, sillä sama meno jatkui koko kouluajan aina avioeroihin saakka. Faija tuntui tekevän tuota työtä mielellään, mutta se edellytti että olen rehellinen. Hän opetti asian niin selkeästi, että vieläkin kuulen hänen äänensä sanomassa: "Muista aina, ettei ihminen voi tehdä mitään niin väärin ja pahaa, etteikö hän voi sitä rehellisesti myöntää. Jos jäät valheesta kiinni olet omillasi, minulle ei kannata soittaa. Jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään" Tuosta rehellisyyteen opettamisesta olen syvästi kiitollinen edelleen ja sitä olen myös yrittänyt siirtää omille lapsilleni. 

Taiviksen ekoilta luokilta ylätalosta muistan adventtijuhlan, jossa me lauloimme Hoosiannaa portaikossa toisessa kerroksessa. Muistan miten onnellinen olin kun äiti oli alhaalla katsomassa tilaisuutta. Se on harvoja muistoja äidistäni.

Äiti

Toinen muisto ensimmäiseltä luokalta on saamani rakkauskirje. Vieläkin harmittaa, että se katosi jonnekin vanhempieni muutossa. Se kirje on edelleen yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita elämässäni, samoin sen lähettäjä.

Kotini oli demarikoti ja vaari sekä faija osuuskauppaliikkeen johtajistoa, meillä oli kotona erilaisia tilaisuuksia, esim. äiti piti naisten opintopiirejä. En tiedä mitä siellä opittiin. Mamma piti ompeluseuroja ja siellä ompelivat ainoastaan johtoportaan rouvasväki. Aikuiset olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei lapsille tarjoiltu mitään poliittista tai uskonnollista agendaa. Se oli hyvä päätös. Mamman sisko sai rauhassa olla Jehovan todistaja ja kaikki muutkin ihmiset maailmassa ihan sitä mitä halusivat. Ainoa asia mikä oli kiveen hakattu ja selkäytimeen, ja mikä on siellä yhä edelleen, on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, sukupuolisuuntautumisesta tai yhtään mistään muustakaan asiasta. Lakeja ja järjestyssääntöjä pitää noudattaa ja heikompia puolustaa.

Vaari

Mamma

Mielenkiintoinen sisäinen kahtiajakautuminen on kuitenkin sisälläni. Työväkeen identifioitunut perheyhteisö käytti ainoastaan Aleksin Elantoa. Olin jo lähes teini-ikäinen ennen kuin sain tietää Hakaniemen Elannon olemassaolosta. Tätini käytti sitä ja mainitsikin sen, mutta en tiennyt sen olevan tavaratalo. Pitkäsilta erotti luokat syvästi. Mamma piti huolta siitä, että minäkin sain kuulla, kuinka työläisten kakaroiden kanssa ei sopinut sosieteerata. Luentoja pidettiin äidilleni, joka oli kyseisestä luokasta lähtöisin (niin oli mammakin) ja antoi tyttärensä valtoimenaan juoksennella pitkin pihoja ties kenen kanssa. Mammalla oli se ongelmana, että jos hän minulle esitti tuota, sai hän sellaisen metakan vastaansa, ettei kannattanut edes aloittaa. Olin hänen oma luomuksensa ja näissä asioissa sain faijan tuekseni. Ovia paiskittiin ja huudettiin todella usein. Syvä kahtiajako on kuitenkin sisälläni edelleen - Pitkänsillan jälkeen on toinen maailma. Vasta nyt, saatuani toipumisesta kiinni, olen alkanut käymään sillan toisella puolella ilman autoa, ennen pelkäsin. Vakaumukseni olen kuitenkin sisäistänyt vanhemmiltani. Vaarin vakaumuksista ei ole aavistustakaan.

Mamman toimesta myös ensi kerran kommentoitiin ulkonäköäni. Hän oli sitä sukupolvea, jossa naisen ensimmäinen, ja paras, pyrkimys oli päästä hyviin naimisiin. Hän siis hyvää tarkoittaen totesi: "Koska olet perinyt nuo äitisi paksut jalat et saa koskaan kunnon miestä. Käy hyvä tyttö koulusi kunnolla, että saat hyvän työn." Mammakin oli huomannut, että naiset saattoivat opiskella ja hankkia ihan oman uran. Myöhemmin sain läheisiltäni kuulla vielä moneen kertaan rumuudestani, lihavuudestani sekä paksujen jalkojeni lisäksi myös suurista käsistäni ja kovasta äänestäni. Koskaan en muista koulukavereiltani, työkavereiltani, harrastuskavereiltani tai ystäviltäni kuulleeni "ruumiskritiikkiä". Kovasta äänestä kyllä. Joka tapauksessa jo varhain suurin haaveeni oli päästä Helsingin yliopistoon, tiedekunnasta ei tosin ollut hajuakaan.

Kostea juhlaelämä oli meillä normaali. Lapset osallistuivat siihen vappuna. Vappu oli ihana kun sai polvisukat jalkaan. Meillä järjestettiin aaton lastenjuhlat, jotka hoitajat valvoivat. Osallistujina aikuisjuhlijoiden lapset. Seuraavana päivänä oli aina vappulounas Fenniassa. Faija, eivätkä muutkaan, olleet selvinneet aatosta, joten meininki oli jo iltapäivällä aikalailla finaalissa. Muistan hävenneeni suunnattomasti tuota sikailua. Työväen ja ylioppilaiden juhla - juopumisen juhla. Liekö jo tuolloin syntynyt vieraantuminen kaikenlaisesta juhlimisesta. En ole koskaan päässyt missään juhlissa juhlatunnelmaan. Olin nyt toisella Espanjan matkalla kuusikymppisillä, joissa pääsin lähimmäksi "juhlafiilistä", vaikka se ulkopuolisuuden tunne ei mihinkään kadonnutkaan, eikä katoa. Se oli ihana kokemus. Minulta on siis jäänyt bile- ja ravintolaelämä lähes täysin kokematta. Tyydyin syömään, ja myöhemmin juomaankin, ihan yksin.

Päihdekodissa ei voinut välttyä väkivallalta. Koska faija oli paljon työmatkoilla, eikä hän juonut kotona kovin usein, tilanteet eskaloituivat kesäisin, jouluisin ja pääsiäisenä maalla. Meillä lähdettiin huvilalle Puruvedelle, heti kun koulu loppui. Se oli joka vuosi yhtä karmeaa. Silloin oli vielä kolmen kuukauden kesälomat. Elokuun viimeistä päivää odotin koko kesän syöden mamman pitopöydästä lähes taukoamatta. Jos ei jaksanut syödä sai paheksuntaa, etteikö ruoka kelpaa. Voi sitä onnea kun vihdoin heräsin Vanhan messuhallin (nyk. Kisahalli) kohdalla, kun alkoi Runskin mukulakivet täryyttää autoa - kotona. Vieläkin tulee se pelastumisen tunne rintaan kun sitä muistelen.

Eräänä pääsiäisenä mammalle ja faijalle tuli jälleen riitaa jostain. Se päättyi siihen, että faija paiskasi äitinsä pää edellä hetekan kulmaan. Mamma meni hetkeksi tajuttomaksi ja verta tuli suihkuna pitkin lattiaa. Silloin muistan ensimmäisen kerran polvistuneeni siihen verilammikkoon rukoilemaan, että Jumala pelastaisi mamman. Ja Hän pelasti. Siitä alkoi minun urani rukoilijana. Ei ollut ketään muuta, keneltä pyytää apua tukalaan tilanteeseen. 

Usein sunnuntaisin laitettiin leffarahat käteen, sillä faija ei jaksanut lapsiaan kun toipui humalastaan. Tunturikadun Astra, Eteläisen Hesperiankadun Ritz ja Runskin Adlon tulivat tutuiksi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet Tarzanit, jotka olen nähnyt kaikki moneen kertaan.

Eräpojan Jutta

Jutta

Lopuksi koirista. Ihan pienenä oli Usvan Zina, karjalankarhukoira, ja sekarotuinen jälkeläisensä Jeri. Jeri puri minua pahasti, kun otin sen luun kielloista huolimatta. Taas mentiin lääkäriin ja sain faijan ratkaisukeskeisen traumaterapian heti: "Aivan oli oma syysi, mitäs koskit koiran luuhun. Koirien annetaan olla rauhassa, ne eivät ole mitään leikkikaluja, eikä niiden luut ole meidän leluja." Yksi elämäni parhaista terapioista! 

Faija